Tänään katselin kun Kalle leikki lattialla. Sitten mieleeni nousi se kielletty ajatus: miksi meidän elämä ei voinut jatkua normaalina, miksi meille piti tulla vastaan tällainen? Miksi elämän piti muuttua hankalaksi. Saahan sitä kysellä, kukaan ei kuitenkaan vastaa. Miksi me ei huomattu aiemmin, että Kallella ei ole kaikki kohdallaan. Olisiko siitä ollut mitään hyötyä? Ehkäpä siksi että meidän silmissä kaikki on kohdallaan. Puhutaanko meistä selän takana, että kyllähän me huomattiin, mutta ei kehdattu mitään sanoa? Mikä on normaalia? Milloin meidän arki on taas normaalia? Joudutaanko me tämän asian kanssa jaksamisen suhteen äärirajoille vai venyykö ihminen aina vain pidemmälle kun kyse on omasta lapsesta? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Miten osaan vain hyväksyä näiden kysymysten olemassaolon ja sen ettei niitä vastauksia tule? Hirveästi opeteltavaa, välillä väsyttää ajatuskin. Muutunko minä äidistä kuntouttajaksi Kallen erityistarpeiden myötä? Miten saadaan suorittaminen pois koko kuntouttaumisesta ja kuntouttaminen osaksi arkea? Osaanko olla vahva myös Kallen puolesta ja pitää huolta niistä oikeuksista joista hän ei itse pysty huolehtimaan? Riittääkö että on tavallinen äiti vai pitääkö löytää se leijonaemo jostain sisältään? Onko se leijonaemo siellä?
Nämä kysymykset kumpuilee aika ajoin jostakin ja eivät ne aina ole niin synkkiä kuin tästä tekstistä ehkä välittyy. Kalle on silti niin rakas että sydämeen sattuu edes kirjoittaa näitä asioita. Sydämeen sattuu että saatan edes ajatella sitä mahdollisuutta, että kokisin Kallen jotenkin taakkana tai että annan itselleni edes luvan kokea tämän jollakin tasolla raskaana. Mutta kai sekin puoli on pakko hyväksyä, itsessään nimittäin, että antaa myös epävarmuudelle tilaa.
Sitten on niitä asioita joista en kanna huolta, rakkautta riittää, Kallesta näkee milloin hän on onnellinen, meidän parisuhde vain vahvistuu tästä, tukiverkko toimii ja läheiset myötäelävät meidän tilannetta. No nyt se tuli taas, se tilanne. Sitä odotan että tämä tilanne loppuu ja arki alkaa. Kai se nyrjähtää minun pään sisällä takaisin kohdilleen jossain vaiheessa, kun tajuan että tämä ei ole mikään poikkeustila jota tällä hetkellä eletään. Tämä on sitä meidän uutta elämää. Jos oikein tarkkaan miettii, niin hyvin vähän on muuttunut varsinaisesti diagnoosin jälkeen ja hyvä niin. Onpahan enemmän aikaa sulatella. Ja aivan liian helppoahan tämä olisi jos joku antaisi meille valmiita vastauksia. Pitää jatkaa etsimistä.
Nämä kysymykset kumpuilee aika ajoin jostakin ja eivät ne aina ole niin synkkiä kuin tästä tekstistä ehkä välittyy. Kalle on silti niin rakas että sydämeen sattuu edes kirjoittaa näitä asioita. Sydämeen sattuu että saatan edes ajatella sitä mahdollisuutta, että kokisin Kallen jotenkin taakkana tai että annan itselleni edes luvan kokea tämän jollakin tasolla raskaana. Mutta kai sekin puoli on pakko hyväksyä, itsessään nimittäin, että antaa myös epävarmuudelle tilaa.
Sitten on niitä asioita joista en kanna huolta, rakkautta riittää, Kallesta näkee milloin hän on onnellinen, meidän parisuhde vain vahvistuu tästä, tukiverkko toimii ja läheiset myötäelävät meidän tilannetta. No nyt se tuli taas, se tilanne. Sitä odotan että tämä tilanne loppuu ja arki alkaa. Kai se nyrjähtää minun pään sisällä takaisin kohdilleen jossain vaiheessa, kun tajuan että tämä ei ole mikään poikkeustila jota tällä hetkellä eletään. Tämä on sitä meidän uutta elämää. Jos oikein tarkkaan miettii, niin hyvin vähän on muuttunut varsinaisesti diagnoosin jälkeen ja hyvä niin. Onpahan enemmän aikaa sulatella. Ja aivan liian helppoahan tämä olisi jos joku antaisi meille valmiita vastauksia. Pitää jatkaa etsimistä.
Laura. Luin sydämella ja lämmöllä kirjoitustasi. Noita asioita minäkin olen miettinyt. Miksi ja mitä nyt. Olimme kolmisin Kallen kanssa ja hän toi meille paljon iloa ja riemua. Hän tekee ja touhuaa omia juttuja mutta mielessä on että tietenkin että onhan kaikki hyvin, miten toimitaan, mitä tehdään. Näin se ehkä meneekin että pitää nyt tässä alussa on hieman tarkempi ja minä ainakin olen vähän varovaisempi.
VastaaPoistaMeille on annettu suuri lahja ja me elämme tätä hetkeä ja päivää. Vaikka mielessä on joskus huoli huomisesta niin annetaan sen huolen hetken olla ja jatketaan taas päivän touhuja. Tiedän että teidän perheessä asiat eivät ole noin helppoja kuten minä kerron. Arjen eläminen tuo nyt mukanaan hieman enemmän huolta. Vertaistuki ja puhuminen noissa hetkissä ehkä auttaa. Minulle voit soitella aina kun tulee juttutarvetta. En tuuppaa enkä tyrkkää mutta olemme kuitenkin täällä Matin kanssa teidän elämässä vahvasti mukana. Kalle on niin rakas pikkuinen meille kaikille.