Olen taas pähkäillyt tämän blogin tarkoituksenmukaisuutta ja mitä täällä jaan elämästäni ja erityisesti lasteni elämästä. He kun eivät vielä voi itse vaikuttaa siihen mitä heistä tänne laitan. Toisaalta, en ole täällä mitään valtiosalaisuuksien tasoisia asioita jakanut, mutta silti mietin, mikä on järkevää. Luulen että jatkan samalla linjalla kuitenkin, ja kun päivitystahti on näinkin kiivas (hahahahaa) niin jos joku vielä jaksaa seurata, olen vain positiivisesti yllättynyt. No se siitä taas :)

Elämään kuuluu vahvasti arjenmakuinen meno, päivät seuraa toisiaan hyvällä rutiinilla ja asiat ovat ihan mallillaan. Hilla tuntuu oppivan joka päivä jotain uutta, tukea vasten kävelee ja uutena juttuna on joka paikkaa kiikkuminen tai ainakin kiikkumisen yrittäminen. Kalle puolestaan treenaa kovasti taitavaa kaatumista, ei ole enää kovin paljon pää kopsahdellut, vaikka välillä nurin meneekin. Kävely sujuu edelleen yhdestä kädestä taluttaen tai rollarilla, itsenäiseen kävelyyn on vielä matkaa mutta treenataan kovasti. 

Ensi viikolla vietetään lomaa ja tällä kertaa ei suunnitella mitään etukäteen (vaikea paikka, minulle ainakin) vaan katsotaan mitä eteen tupsahtaa. Opiskeluhommia olisi vaikka muille jakaa, päiväuniaika on melko rajallinen aloittaa kouluhommat ja monesti kääntyykin kotitöiden teoksi... Hiljaa hyvä tulee.

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille :)

Jonkinasteinen kirjoituksenesto on ollut taas päällä, pohdiskelen paljonkin asioita ja niiden merkityksiä, mutta on hirveän vaikeaa pukea mitään sanoiksi tai laittaa tänne julkisesti näytille. Vuoden vaihteen jälkeen pelkäsin kysyä itseltäni olenko onnellinen ja säikähdin, sillä ensimmäinen ajatus omassa mielessäni ei ollut itsestäänselvä: "olen". Aika mielenkiintoista että sitä pitää pelätä itseltään kysyä. Tai paremminkin on pelottavaa kysyä itseltään onko onnellinen, kun pelkää miettiä vastausta. Helpompi olla menemättä syvälle, mikä taas ei tuo oikeita vastauksia tai ylipäänsä vastauksia ollenkaan. Viekö elämä meitä vai me elämää? Kuka saa ja kenelle annetaan? Janäinpoispäin. Laurin kanssa juteltiin että jossakin urassa on taas oltu, arki on rullannut mutta siinäpä se. Nyt asiaan on kuitenkin tullut muutos ja luulisin että pelkkä asian toteaminen saa muutoksen aikaan.

Minä olen jo aiemmin todennut kulkevani jonkinlaiset laput silmillä, menee aikaa ennen kuin itsekään havahtuu siihen että se kuuluisa zen on taas vähän hukassa ja elämän tarkoituskin on muuttunut arkiseksi ahertamiseksi. Tahtoisin kyllä muutakin. Ja sitäkin pitäisi muistaa miettiä, että mitä minä elämältä haluan? Jotta olisi päämääriä mitä kohden pyrkiä. Diippiä shittiä, jep. Edelleenkin peräänkuulutan sellaista tasaista elämää, elämänarvojen ja -merkityksen pohtiminen on jotenkin kausittaista, asioihin huomaa panostaa aina hetken kerrallaan ja sitten taas luisuu jonnekin muualle... Kunnes taas huomaa että oho, ja taas on tarkasteltava suunnat uusiksi. Pitäisikö ihan opettelemalla opetella elämänhallintaa vai mikäköhän tässä auttaisi. Jospa tämä prosessi tekisi sen puolestani (nöyyy, suuri virhe luottaa siihen että jotain tapahtuisi itsestään, sanoo alitajunta). Tai sitten toinen vaihtoehto on tällä tavalla kantapään kautta, kerta kerran jälkeen toistamalla. Ja en ole mitenkään masentunut tai lannistunut, tahtoisin vain oppia ymmärtämään ja elämään tätä elämää paremmin, täysinäisemmin.

No sepä siitä taas :) Onneksi nyt ollaan jo kevään puolella. Joulunaika meni tosi mukavasti huolimatta siitä, että aaton suunnitelmat menivät uusiksi Kallen sairastuttua. Nähtiin kuitenkin paljon ihania ihmisiä ja loppiaisen aikaan käytiin vielä Kuusamossa. Tällä viikolla arki on alkanut taas rullaamaan, Kalle palasi innoissaan hoitoon ja Lauri töihin, minä jatkoin esseen väkerrystä siitä mihin ennen joulua jäin. Ja kohta on taas graduseminaari, sitä kohden siis!