Minne katosi päivät

Jonnekin ne ovat taas vilahtaneet. Tällä hetkellä Kallella menee päivähoidossa todella hyvin, jopa niin hyvin että ei voisi paremmin toivoa menevän. Ukkeli nauttii toisten lasten seurasta silminnähden ja muut muksut pitävät huolta että Kalle pysyy touhuissa mukana. Kallen ja avustajan välille on kehittynyt jo erityinen suhde, yhteinen kieli on löytynyt ja Kalle oli jo sanonut avustajan nimenkin ensimmäisen kerran. Kallen taidot ovat menneet eteenpäin päiväkotiaikana, höpöttely on lisääntynyt ja itse syöminen on parantunut valtavasti, mallioppimisessa taitaa olla paljonkin perää.

Itseni olen löytänyt viime aikoina ahkerasti opiskelemasta, ja uuden oppiminen pääsee edelleen yllättämään. Mukava huomata että aivot eivät parissa vuodessa ole hävinneet savuna ilmaan ja että niiden sieniominaisuus ei vielä olekaan täynnä, vaan sitä tietoa mahtuu päähän edelleen. Hämmentävää kyllä, löysin työkaluja minuuden etsimiseen eräältä metodologian kurssilta ja koin siellä melkoisia ahaa-elämyksiä. Perunamaa on myös hyvä paikka etsiä kadonnutta itseään, minä löysin sieltä kadonneet takareisi- ja pakaralihakset, oli mukava (joskin hieman kivulias) jälleennäkeminen :D Ylipäänsä sellainen back to basics- meininki on ollut kovassa huudossa, ruoat ovat yksinkertaistuneet ja nautin kovasti puolukkahillon keittämisestä. Nyt tähän joku fiksu voisi tulla kertoilemaan enemmänkin sellaisesta slow-elämäntyylistä, mutta en tahtoisi millään omaa elämääni mihinkään kategoriaan jumittaa, mutta tietynlainen suuntaus nyt on menossa ja perusasiat tuntuvat hyvältä. Ja hiki, hiki tuntuu hyvältä.