Ihania hymyjä on alettu saamaan urakalla, kun neiti jaksaa olla pidempään hereillä. Olisiko tämä jokin luonnon oma mekanismi kun rytmittömyyteen alkaa pikkuhiljaa väsyä, niin alkaa sosiaalinen puoli pikkuisessa nostaa päätään ja vanhemmat jaksavat taas paremmin, kun saavat sydämen sulattavia hymyjä useammin.

Kalle on hoitopuuhissa edelleen innokkaasti mukana, alusta asti on halunnut myös ruokkia vauvaa, ja kun neiti alkaa itkeä Kallen sylissä, on luonnollinen tapa toimia seuraavanlainen:

Me puolestaan ei olla hennottu sanoa, että miehet eivät imetä, mutta eiköhän tuo ajan kuluessa selviä. Yrittänyttä ei laiteta :)

Pakkaset ovat edelleen pitäneet meitä sisätiloissa, tammikuun alku olikin niin poikkeuksellisen lämmin että ehti tottua ilmeisesti liian hyvälle. No viikonlopuksi ilmeisesti lauhtuu ihan sellaisiin lukemiin että päästäisiin ulos. Pikkuhiljaa olen tässä suunnitellut ristiäisiä, jotka pidetään kuun lopulla. Onneksi on hyvä apujoukko takana, niin ei tarvi kaikesta itse huolehtia. Kevätaurinko ilmeisesti piristää omaa mieltä niin suuressa mittakaavassa, että olen tässä uhrannut jo aika monta ajatuksta gradulle, tehnyt jopa kirjavarauksia kirjastosta että saisin pikkuhiljaa hommaa taas eteenpäin. Hui.

Oma olo on fyysisestikin hyvä, palautuminen on ollut nopeaa ja mielessä siintää jonkinmoisen liikunnan aloittaminen varovasti, kun loppuraskaus meni niin liikkumattomissa merkeissä, että kunto on kyllä ihan rapa. Tällä kertaa aionkin pitää huolen siitä, että oma minä ei jää ihan sivuun niin kuin Kallen syntymän jälkeen meinasi vähän käydä. Katsotaan kuinka käy, eiköhän asian tiedostaminen ole kuitenkin askel oikeaan suuntaan.