Aloitusta

Eka päiväkotiviikkoa loppui jo keskiviikkoon, kun Kallelle tuli nuha ja kuume. Siihen saakka meni kyllä oikein kivasti, avustaja on tosi mukava, samaten muukin päiväkodin henkilökunta. Kalle on touhuillut muiden mukana, siirtymätilanteissa vähän oli aina suru pyrkinyt puseroon, mutta nekin alkavat jo sujua paremmin. Kallen osalta aloitus on siis mennyt hienosti. Nyt toivotaan että ukkeli olisi maanantaihin mennessä kunnossa ja valmis takaisin hoitoon.

Itse jäinkin vähän enemmän tyhjän päälle kuin olin ajatellut, ja ai että pohdin , uskallanko tätä tänne kirjoittaa, vai olenko vain hiljaa. Oli nimittäin itsellekin kova paikka myöntää kuinka kiinni Kallessa olenkaan ollut. Osa minuudesta on ihan himppusen hukkateillä ja tiedän kyllä omat roolini tässä perheen sisällä: olen Kallen äiti ja Laurin vaimo, mutta pitäisi olla varmaan jotain ihan pelkkänä itsenäänkin. Nyt siis alkaa oman itsensä etsiminen, ja luottavainen olen kyllä sen löytämisen suhteen. Arki on tämän oivalluksen jälkeen tuntunut jo vähän paremmalta, ehkä osa tätä on myös oman rajallisuutensa myöntäminen, ei aina voi jaksaa kaikkea tai miellyttää kaikkia (tässä pitää vain jatkaa harjoituksia, taitaa olla ikuisuuskysymys). Toiveeni ovat sellaiset vaatimattomat, että haluaisin todella oppia lukemaan itseäni paremmin ja tuntemaan omat rajani paremmin, sekä elämään enemmän hetkessä. Onneksi on koko elämä aikaa... Jännä miten näihin samoihin kysymyksiin palaa aina aika ajoin, ja huomaa että ei vielä kauheasti ole oppinut. Se on varmaan osa sitä matkaa.

Menipä syvälliseksi näin perjantain kunniaksi, mutta nyt taidan lähteä katselemaan, että josko löytäisin itseni laittamasta ruokaa siivotusta keittiöstä kun rakas aviomieheni tulee töistä :)

Vähän edittiä, kai sitä helpomminkin unohtaa parin vuoden aikana itsensä kun koko aika menee hokiessa :"äiti sitä ja äiti tätä"! Asiaan on kiinnitettävä huomiota ja saatava muutos, tai tulen elämään loppuelämäni kolmantena persoonana. Hui!